Ajatuksia päiväkirjan äärellä...

12. tammi, 2018

Kolmen viikon loma alkaa olla takana ja on sanottava, että loma tuli todellakin tarpeeseen. Oli aika hiljentyä syksyn touhun ja tohinan jälkeen ja nyt voi katsella valoa ja kulkea kevättä kohti uusin kujein tai ainakin uusin ajatuksin.

Lomalla luin sekä kotona että palmun alla varsin mielenkiintoista kirjaa. Katriina Järvinen on sosiaalipsykologi, antropologi, psykoterapeutti ja kouluttaja ja kirjoittanut monta teosta ja myös tämän jo mainitsemani Saanko esitellä. Monenlaiset minämme (Kirjapaja 2017). "Onko taivalluksemme täällä johdonmukainen kertomus vai jotain muuta? Eikö elämä tuo eteen törmäyksiä ja täyskäännöksiä, pussinperiä ja uusia alkuja?  Huomaamme olevamme eri ihmisten kanssa erilaisia (kontekstisidonnaisuus), välillä omat teot kummastuttavat ja jotkut menneisyyden tapahtumat haluaisi pyyhkiä pois. Joskus ympäristö ei hyväksy sitä mitä olemme" (Katriina Järvinen)

Luku Sosiaalisella näyttämöllä (s. 88) on mielenkiintoinen sinänsä. Järvinen kirjoittaa, että me kaikki olemme amatöörinäyttelijöitä omassa elämässämme, toiset suorituvat siitä huonommin, toiset paremmin. Eli me näyttelemme itse itseämme tällä elämän trapetsilangalla, josta samalla tarkkailemme, miten muut selviytyvät omasta suorituksestaan. Järvinen siteeraa sosiologi ja kirjailija Erving Goffmania (1922 - 1982), jonka mukaan elämän teatterissa asiat sujuvat, kun jokainen vie oman osuutensa läpi onnistuneesti. Mutta aina näytökset eivät onnistu. Syntyy hämmennystä ja sekaannusta. Ihmislaumassa hämmennys nimittäin on yhteinen uhka, siksi sitä yritetään välttää kaikin tavoin. Ei saa vetäytyä, sooloilla, näytellä yli tai varastaa showta, pitää säilyttää omat ja toisten kasvot.

Entä kun näyttämöä ei ole? Elämässä voi tulla vaiheita, jolloin on vaikeaa liittyä sosiaaliseen maailmaan sellaisena kuin on. Järvinen kirjoittaa sosiaalisesta paikattomuudesta, rooli ja käsikirjoitus puuttuvat esimerkiksi tilanteessa, jossa on kohdannut lähipiirin menetyksiä, läheisen itsemurhan, huumeriippuvuutta, alkoholismia, asunnottomuutta, taloudellisia menetyksiä jne. Järvisen mukaan lauman löytäminenkään ei tee rumasta ankanpoikasesta joutsenta, vertaisryhmissä on aina läsnä ihmisen normaali raadollisuus. Kokemuksia ja vaikeuksia vertaillaan ja niillä kilpaillaan. Syntyy nokkimisjärjestyksiä, erilainen voi kokea itsensä erilaiseksi myös muiden erilaisten seurassa.

Tästä kirjasta ja aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Ehkäpä kuitenkin kirja kannattaa lainata kirjastosta ja lukea itse, jos kiinnostaa ja miksei kiinnostaisi? Järvinen osaa kirjoittaa innostavasti ja mukana on paljon itse koettua elämää. Luin aiemmin hänen yhdessä Laura Kolben kanssa kirjoittamansa kirjan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007) ja samaistuin aika hyvin "retkeilijään" tässä kohtaa. Ja löysin "itseni ja muita tuttuja" myös tästä viimeisimmästä Järvisen kirjasta, siis monenlaiset minämme elämän monimuotoisilla  näyttämöillä.

 

Teksti: Raija Westergård 

3. tammi, 2018

Musiikki paikkaa (tanssin ohella) myös jo syntyneitä vaurioita, kuten esimerkiksi aivohalvauspotilaiden toipumisessa musiikin kuuntelulla on merkittävä osa koko toipumisprosessissa. Musiikki myös jarruttaa dementiaa eli huoltaa hoksottimia tavalla, jota ei äkkiseltään välttämättä ymmärrä. Muistisairas nimittäin saattaa muistaa laulun sanat, vaikka omien lasten ja muiden läheisten nimet ovat haipuneet muistista jo ajat sitten. Musiikkimuistin alueet rappeutuvat hitaammin kuin aivojen muut rakenteet.

Musiikki palvelee myös älyä ja mm. suomalainen tutkimus vahvistaa asian geeneistä. Musisointi aktivoi geenejä, jotka kytkeytyvät aivojen muovautumiseen, oppimiseen, muistiin, ajatteluun ja liikkeiden säätelyyn, kertoo musikaalisuuden biologiaa tutkinut lääketieteellisen genetiikan tohtori Liisa Ukkola-Vuoti syyskuun lopussa 2017 ilmestyneessä kirjassaan Musikaaliset geenit - hyvinvointia musiikista.

Kaikkien tuntema Aira Samulin (kuvassa) kehottaa Aivoterveys-lehdessä, että "Tanssi aivot onnelliseksi". Sekin toki pitää paikkansa, tämän varmasti tiedämme kaikki. Neurotiede nimittäin on todennut, että tanssissa yhdistyvät lähes kaikki aivoille hyvää tekevät elementit: musiikki, liike ja mielihyvä. Samulin mainitsee vielä, että "on hyvä ajatella paljon, siis käyttää aivoja, mutta minusta on myös tärkeää, minkälaisia ajatuksemme ovat, ovatko ne positiivisia vai negatiivisia. Pitää myös ajatella mitä sanoo ja miten puhuu itsestään ja muista. Ja on hyvä tiedostaa, että se mitä ajattelee, näkyy kehonkielessä". Tästä olen ainakin itse henkilökohtaisesti aivan samaa mieltä: mustat ajatukset todellakin näkyy jollain tavalla ihmisen olemuksessa. Siispä ajatellaan valoisasti ja hymyillään tavatessa, eikö niin?

Näissä mietteissä tänään. Hyvää alkanutta vuotta 2018 kaikille lukijoille!

Teksti: Raija Westergård

 

Lue täältä HS.n artikkeli musiikin merkityksestä aivoille:


https://www.hs.fi/tiede/art-2000005510542.html?share=17100b8f9df9c68257d2ddcca891b000

 

31. joulu, 2017

 

Ot käpy pois kenkäst. Kaar vesi pois saappaast. Nost ämpär silmiltäs. Jua kuppis tyhjäks. Ol ilone, ol valone, ol pulune. Älä lait kät sirkkeli. Älä purot kirvest kintuil. Älä unohr kotti avaimi. Älä karot annetui syrämei.

Heli Laaksonen: Uure vuore ohjei

 

Näin vanhan vuoden lopussa on kaiketi tapana muistella kulunutta vuotta ja kerrata tärkeimpinä pitämiään tapahtumia. Aurinkorinteellä tapahtui niin paljon vuoden aikana etten aio (enkä pysty) nostamaan niistä erikseen jotain erityistä. Kaikki oli ja on erityistä. Kaikki toiminnassamme mukana olevat ihmiset ovat erityisiä niin asiakkaat kuin vapaaehtoisetkin sekä kaikki yhteistyökumppanit.

Minä en halua muutenkaan tehdä tähän kohtaan matkaa mitään katkosta tai kuilua (kuten kuvassa, ja jonka kuilun yli pitäisi hypätä). Ei, kaikki jatkuu suunnilleen ennallaan vaikka vuosiluku vaihtuu, tosin kehitämme Aurinkorinteen palveluita kaiken aikaa entistäkin paremmiksi ja toimivammiksi ja vastaamme uuden ajan haasteisiin aina uudistavalla otteella. Siispä tiemme olkoon tasainen ilman kuvan suuria vuoria ja rotkoja. Kiinalainen sanalasku tosin sanoo, että "ei ihminen vuoriin kompastu vaan kiviin".  Vältellään siis kiviä. Onnea ja menestystä meille kaikille uuteen vuoteen 2018!

Yhteiskunnallisesti tietysti kaikki voi muuttua ja suhteellisen nopeastikin. Vuosi 2017 oli Suomi 100-juhlavuosi ja tapahtumia oli tässä merkityksessä paljon. Soten kanssa painittiin ja painitaan vielä ties miten kauan ja sana "valinnanvapaus" tuli varmasti kaikille tutuksi uutisista ja eri medioista. Kuuntelin radiosta (autossa) joku päivä keskustelua juurikin valinnanvapaudesta. En edes tiedä keitä keskustelijat olivat, autossa en kiinnittänyt siihen edes huomiota, mutta mielenkiintoista oli, että yksi heistä (keskustelijoista) puhui "muropakettiyhteiskunnasta" eli hän vertasi valinnanvapautta normaaliin kaupassakäymisen ja ihmisen valinnan mahdollisuuteen tuotehyllyjen äärellä. Hän siis käytti muropaketteja mallina Soten "valikoimiin": on halpoja ja kalliita muropaketteja hyllymetreittäin, on suklaalla kuorrutettuja ja ilman, on ylähyllyn tai silmien tasolla kalliimmat ja alahyllyllä halvemmat "kyykkymurot". - "Ja mitä välii sillä loppujenlopuksi on millasen muropaketin valitsee, kunhan se sopii juuri sulle, on helposti saatavilla, sen löytää helposti kiireessäkin hyllystä juuri siitä kohdasta jossa se oli viimeksi, on kohtuuhintainen ja maistuu hyvälle".

No niin, en usko että vuonna 2018 enää puhutaan ainakaan valinnanvapaudesta samalla tavalla kuin mennä vuonna. Kunnat ovat lausuntonsa tähän kohtaan antaneet ja nyt katsotaan tilanne uudelleen. Siis palataanko takaisin lähtöruutuun?  

 

Teksti: Raija Westergård (hajamietteissä vuoden viimeisenä päivänä)

 

24. joulu, 2017
22. joulu, 2017

Otsikon mukaisesti näin kysyy HelsinkiMission kampanja marras-joulukuun vaihteessa. Ja kysymys on toki aiheellinen ja ajankohtainen, koska yli puolet suomalaisista pelkää, että vanhuus tuo mukanaan yksinäisyyden.

Yksinäisyyttä on syytä pohtia erityisesti jouluna kun ihmiset kokoontuvat yhteen perhekunnittain - joilla on perhe. HelsinkiMission kampanja provosoi tahallisesti, koska aihe on tärkeä: "älä heitä vanhusta roskikseen". HelsinkiMissio haluaa haastaa yhteiskuntaa ja kansalaisia kohtaamaan vanhenemiseen ja yksinäisyyteen liittyviä pelkoja. 

Suomessa noin 400 000 ihmistä kokee yksinäisyyden elämänsä taakaksi. Joka päivä. Hämeenkyrössäkin on väkimäärään suhteutettuna aivan liian monta yksinäistä vanhusta. Me Aurinkorinteellä haluamme jakaa taakkaa ja lievittää vanhusten, ikäihmisten ja ikääntyvien yksinäisyyttä, johon ehdottomasti paras ”lääke” on toisten ihmisten seura esimerkiksi päiväkeskus Aurinkorinteellä. Tartumme siis HelsinkiMission haasteeseen, ja meillä myös uskaltaa vanheta kaikessa rauhassa.

Parhaat yksinäisyyden asiantuntijat ovat juuri yksinäiset ihmiset itse. He eivät sano, että ongelmamme on yksinäisyys ja että haluamme apua. He eivät käytä koko sanaa. Emme mekään Aurinkorinteellä tee niin, vaan keskitymme rakentamaan koko ajan erilaisia tapoja, malleja ja toimintakulttuureita, joiden avulla monet yksinäiset ihmiset pääsevät kuin huomaamatta yhteyteen toisten ihmisten kanssa. Juuri tämä on ollut yksi Aurinkorinteen ydintehtävä tänä vuonna, uutena vuotena 2018 ja myös tulevina vuosina.

Näillä sanoilla toivotan kaikille lukijoilleni rauhaisaa joulun aikaa ja onnellista uutta vuotta! Kiitos kuluneesta vuodesta ja tästä jälleen yhdessä eteenpäin...

 

Teksti: Raija Westergård (siteeraten HelsinkiMissio/Helsingforsmission jäsenlehteä 2/2017)