Ajatuksia päiväkirjan äärellä...

20. touko, 2018

Olen innokas lukija ja seuraan yhteiskunnan tapahtumia tiiviisti paitsi tämän oman työni kautta, myös kunnallisen luottamustehtäväni vuoksi. On tärkeää pysyä ns. kartalla näinä epävarmuuden aikoina (Sote ja maakuntauudistus), ja pitää osata katsoa hieman pidemmälle kuin tämän päivän asetelmat äkkiseltään näyttävät. Mielelläni jaan tämän päivän ja  tulevaisuudenkin ajatuksiani myös teille, hyvät lukijat, jos jaksatte lukea. Ja kyllä te näköjään jaksatte, koska jo nyt on yli 15 000 kävijää näillä sivuilla!

Tänä päivänä puhutaan paljon aktiivisesta ikääntymisestä ja myös siitä, miten uusi ja uudentyyppinen vanhustyö avaa vähitellen toisenlaisia väyliä ja toimintatapoja perinteiseen vanhustyöhön nähden. Nyt en tarkoita digitalisaatiota tai keinoälyä vaan aivan uudenlaista suhtautumista vanhuuteen, ikääntymiseen, ikääntyvän kulttuuriseen vuorovaikutukseen, kulttuurikokemuksiin ja niiden luomiseen, jossa ikääntyvän ja iäkkään henkilökohtaiset tarpeet ja mieltymykset pyritään ottamaan entistä paremmin huomioon.

Helsingin Tavastiaklubilla pyörii silloin tällöin Mummodisko, joka on ollut menestys. Mummodisko ry:n järjestämä tapahtuma lähti liikkeelle kahden opiskelijan kouluprojektina. Vanhustyön asiantuntijoiksi opiskelevat Mikko Haapalainen ja Joni Tammisalo halusivat huomioida ikäihmisten yksilöllisyyden myös musiikkimaun suhteen.Idea ikäihmisille suunnatusta diskosta lähti alun perin Haapalaiselta, joka oli huomannut, että palvelukeskuksissa soitettiin aina pelkästään humppaa, valssia ja ”karheimpia ikivihreitä”.

Mummodiskon perimmäinen tarkoitus on Haapalaisen ja Tammisalon mukaan maksimoida ikäihmisten hyvinvointi juuri tässä hetkessä ja luoda heille voimavaroja ja muistoja tulevaan.
”Täällä kuulemma säryt ja lonkkakivut unohtuvat. Paras palaute on ollut nähdä diskoilijoiden ilmeet ja hien määrä tanssilattialla”, Tammisalo kertoo. Molempien mielestä tärkeintä on nähdä ihminen sairauksien ja kolotusten takana.

Helsinkiläisessä Kannelmäen palvelukeskuksessa vastaavana ohjaajana työskentelevä Katja Lauronen kertoo, että perinteisesti vanhustyö on keskittynyt enemmän fyysisen terveyden hoitamiseen, mutta nykyään ihminen pyritään näkemään kokonaisuutena. Sosiaalisten kontaktien mahdollistaminen ja mielekkään tekemisen järjestäminen ovat nykyään vanhustyön keskiössä. ”Tärkeintä iäkkäille on saada tuntea olevansa edelleen tarpeellinen ja hyväksytty”, kiteyttää myös Mummodiskon järjestämisessä mukana ollut Lauronen. Lauronen on huomannut työssään, että vanhukset ovat usein avarakatseisia ja innostuvat helposti kokeilemaan kaikkea uutta. Rajoittuneisuus on hänen mukaansa usein enemmän työntekijöiden päässä.

Vanhustyön keskusliiton tutkijan Minna Pietilän mukaan kulttuuri ja ihmiset muuttuvat koko ajan, ja vanhustyön pitäisi muuttua samalla. Hän uskoo, ettei perinteinen vanhustyö tyydytä enää aktiivista elämää eläneiden toiminnan tarvetta samalla tavalla kuin ennen. 
Tämän päivän vanhustyössä pyritään saamaan myös eri sukupolvet ja kulttuurit kohtaamaan keskenään. Mummodiskossakin on tärkeää, että kaikkia suvaitaan. Ikääntyneistä ei myöskään tehdä stereotyyppisiä ja rajoittavia oletuksia. ”Täällä ei ole automaattisesti tarjolla kahvia ja pullaa, vaan meillä on baari auki normaalisti”, kertoo Haapalainen. Kahvi olisikin saattanut jäädä seisottumaan termariin, sillä ensimmäisen Mummodiskon myydyin juoma oli lonkero. Viimeksi diskoilijoille maistui eniten skumppa.

Vanhustyössä puhaltavat uudet tuulet, ja tulevaksi kesäksi on suunnitteilla esimerkiksi monikulttuurisuusteemaiset kesäjuhlat ja ikäihmisille suunnatut festarit. Lauronen kertoo, että nykyään vanhustyössä tapahtumia järjestetään ennakkoluulottomasti ja mahdollisimman monipuolisesti. ”Kukaan ei ole koskaan sanonut, ettei jotain saisi kokeilla. Villejäkin ideoita saa toteuttaa, kunhan se tehdään arvokkaasti ja toista kunnioittaen.” (Lähde: HS 20.5-18)

Tähän loppuun on todettava, että meillä Hämeenkyrössä ollaan todella ihan kehityksen ytimessä tässä kohtaa, koska noin kuukauden kuluttua 21.6 klo 12  starttaa jo toiset Aurinkorinteen Aurinkofestarit, tällä kertaa Siljankodin (1 kerros ylempänä) tarassialueella. Lue lisää täältä: http://aurinkorinne.simplesite.com/431352076 

Ja miksei jatkossa voitaisi järjestää Mummodiskoja kerran kuussa esimerkiksi Aurinkorinteellä? Jo nyt meillä musisoi säännöllisesti rokkibändi, joten siitä ei ole enää pitkä kehitysvaihe Mummodiskoon. Pohdin tätä asiaa uudelleen kun syksy saa. Mutta ensin nautitaan kesästä kaikilla aisteilla ja annetaan auringon paistaa täydellä terällä. 

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja / Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

13. touko, 2018

Äidilleni


Niin osat vaihtuvat, äiti
tuntuu kuin juuri äsken
pesit minut hellin käsin,
nyt minä talutan sinua
tuttua saunapolkua.

Ne tuhannet askeleet,
jotka vuokseni otit
nyt vasta ne
oikein ymmärrän,
kun samoja teitä tallaan.

Lukemattomat kiitokset
sanomatta jäivät
epäitsekkäät teot
palkitsematta,

sillä äidit hiipivät hiljaa pois,
kuin olisivat peitelleet nukkumaan
kylläiset lapsensa.


– Laila Venetpalo –

 

Tämä runo on tarkoitettu kaikille äideille ja isoäideille, Aurinkorinteen asiakkaille, joista osa lienee jo isoisoäitejä. Runo on tarkoitettu myös heille, joilla ei ole omia lapsia - he kuulevat kaikkien maiden lasten äänet, kuten eräässä toisessa runossa sanotaan. Ja tietenkin runo on tarkoitettu minun omalle 91-vuotiaalle äidilleni, joka on edelleen pirteä ja energinen, kutoo sukkia taukoamatta ja seuraa samalla telkasta päivän politiikkaa ja muita tapahtumia. Olen saanut pitää hänet näin kauan elämässäni ja siitä olen kiitollinen. Hän on minulle äideistä parhain.

Tässä laulaa Jari Huhtasalo. Tähän ei ole mitään lisättävää:

https://www.youtube.com/watch?v=IigxQawA7no 

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

6. touko, 2018

 

Tänään haluan kirjoittaa hyveistä ja sivistyksestä. Silmiini on viime päivinä osunut useitakin artikkeleita, miten esimerkiksi sosiaalisessa mediassa (some) huudellaan hämmästyttävän paljon törkeyksiä päin naamaa, ja juuri siksi olisi joskus hyvä kaivaa antiikin hyveet esiin. Koulukiusaaminen näyttää levinneen aikuistenkin maailmaan, ja kohteina ovat tässäkin tapauksessa hieman erilaiset ihmiset, kuten vammaiset.

Niin, ne antiikin hyveet, mitä ne ovat: hyveet ovat myös keskeinen osa eri uskontoja ja niiden luomaa käsitystä eettisestä ja moraalisesta toiminnasta. Antiikin Kreikan klassiset hyveet – viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus – ovat päteviä nykyisinkin. Kristinusko on vaalinut muun muassa kärsivällisyyttä, lempeyttä, nöyryyttä ja itsehillintää. Vieläkö hyveet ovat osa kasvatusta, ja opetetaanko niitä enää koulussa?

Hyvän elämän mittarina pidetään usein onnellisuutta, joka on kuitenkin melko epämääräinen käsite. Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen totesi ­vapunpäivänä Ylen radiohaastattelussa, että onnellisuutta etsitään usein väärästä suunnasta.
Varsinkin erilaisissa elämäntaito-oppaissa keskitytään yleensä siihen, mitä ihminen tekee itselleen. Ajatukset voivat silloin pyöriä vähän liikaa oman navan ympärillä.

Katse kannattaisi kääntää siihen, mitä ihminen tekee toisille ihmisille. Viesti on tuttu muun muassa Tiibetin uskonnollisen johtajan Dalai-laman puheista: Jos haluat tulla onnelliseksi, kasvata myötätuntoa. Jos menet kiusatun tueksi, autat häntä ja ehkä saat kiusaajankin oivaltamaan jotain. Samalla teet paljon hyvää itsellesi. (Lähde: Jaana Savolainen, Helsingin Sanomat 4.5.2018)

Ja sivistyksestä pari sanaa: niinikään Hesarissa oli 5.5.2018 pääkirjoitus, miten "Teknologia ei voi korvata sivistystä". No ei tietenkään eikä ainakaan some, josta kirjoitin aiemmin. Talous ja teknologia tarvitsevat tuekseen laajaan sivistykseen perustuvaa ymmärrystä historiasta, kulttuurista ja ihmisyydestä. Vain siten teknologia palvelee hyvinvointia eikä päinvastoin.

Vanhustenhoidossa uusi teknologia voi vapauttaa hoivahenkilöstöä keskittymään kaikista olennaisimpaan eli ihmisen kohtaamiseen: lääkerobotti voi hoitaa lääkkeiden jakelun väsymättä. Robotista ei kuitenkaan ole ihmisen korvaajaksi vuorovaikutuksessa, vaikka siihen tehtävään robotteja kehitellään.

Sivistys ei ole vain akateemisen eliitin yksinoikeus, sitä voi harjoittaa jokainen itse tykönään niin työpaikoilla kuin vapaa-ajallakin. Sivistys on keskeinen perusta koko yhteiskunnan terveelle kehitykselle. Itsensä sivistäminen ja kehittäminen on jokaisen yksilön oikeus ja samalla myös velvollisuus yhteisön jäsenenä. Tehokkuus, digiusko ja sosiaalinen media ei voi korvata humanismia ja sivistystä. Kulttuurimme pohjautuu laajaan eurooppalaiseen sivistykseen, jo antiikista tuttuun käsitykseen, jota on syytä vaalia edelleen ihmisyyden ja humanismin nimissä. Tästä varmaan voimme olla kaikki samaa mieltä.

Siteeraan alla yhtä Platonin kuolematonta ajatusta, jonka voisi ajatella yhtä hyvin koskevan kaupunkiympäristön sijasta omaa kuntaamme ja erityisesti meidän Aurinkorinnettä. Eli ihmisinä kehittymisen takaa hyvä ympäristö: palvelut, elinvoima, liikenne, taide, kulttuuri, erityisryhmien kohtaaminen, esteettömyys, tasa-arvo, kaikkein huonommassa asemassa olevien tukeminen jne...   

"Ainoa tapa kehittää ihmistä on tehdä hyvää kaupunkiympäristöä" (Platon 427 - 347 eaa)

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja / Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

29. huhti, 2018

Perjantaina 27. 4 vietettiin Aurinkorinteellä Veteraanipäivää. Hieno ja onnistunut juhla, paikalla oli runsaat 40 vierasta + esiintyjät, reserviläiset  ja muut vapaaehtoiset eli yhteensä noin 80 ihmistä. Tarjolla oli hernekeittoa ja pannaria sekä kakkukahvit. Itse pidin tervehdyspuheen (valtuuston 1.varapuheenjohtajan roolissa) ja liitän siitä puheesta kohtia tähän päivitykseeni tänään.

Aina kun vietetään Itsenäisyyspäivää tai Veteraanipäivää, tai puhutaan sodasta muuten vaan, en voi olla muistelematta omaa isääni, joka oli sekä talvi- että jatkosodan veteraani. Puheeni kulminoitui omiin muistoihini lähinnä veteraanin lähiomaisen näkökulmasta:

"Arvoisat sotiemme veteraanit, lotat ja veteraanien lesket, arvoisa veteraanijuhlan yleisö!

Olette lämpimästi tervetulleita Veteraanipäivän juhlaan, jota tänään vietämme täällä Päiväkeskus Aurinkorinteellä. Vietämme juhlaa rennolla, iloisella ja aurinkoisella mielellä, kuten täällä Aurinkorinteellä aina. Valtakunnallisesti veteraanipäivää juhlitaan nyt kolmattakymmenettä ensimmäistä kertaa eli ensimmäisen kerran veteraanipäivää vietettiin Lahdessa vuonna 1987. Hienoa, että juhlaa vietetään edelleen, vaikka aiemmin keväällä saimme tiedon ettei tätä päivää enää juhlittaisi. Onneksi se oli vain huhu ja saamme tänään kokoontua jälleen hienoon, keväiseen veteraaniväen juhlaan.

 Hyvät kuulijat!

Kuten veteraaneilla, myös meillä monilla muilla täällä tänään on sotaan ja sodan kokeneisiin sukupolviin vahva side. Päivän valtakunnallinen teema onkin juuri veteraaniperinnön siirtäminen jälkipolville, ja itse pidän sitä erittäin tärkeänä tehtävänä. Minä itse nimittäin olen myös sotaveteraanin lapsi. Sanotaan, että sota jättää aina jälkensä sotilaan sieluun, mutta se jättää jonkinlaisen muistijäljen myös jälkipolviin, moniin sukupolviin. Isäni syntyi vuonna 1912 ja oli sekä talvi- että jatkosodan veteraani. Hän ei paljoa sodasta puhunut eikä paljon mistään muustakaan, ei liikkunut juurikaan kotiseudun ulkopuolella, sotareissu oli hänen ainoa reissunsa, kuten äitini aina sanoo.

Joskus harvoin toki isäni puhui sodasta, mutta salaa vanhojen sotakavereiden kanssa luullen ettemme me lapset kuuntele tai ettemme ymmärrä. Mutta kyllä me ymmärsimme, tosin talvisodan taistelut Sallassa ja Suomussalmella talvella 39 - 40 kuulosti lapsen korvissa joltain seikkailukertomukselta, jonka vasta paljon myöhemmin ymmärsin olevan aivan jotain muuta.

Minä en osaa arvioida oliko Vuosalmi - Äyräpää kesällä - 44 hänelle vielä kovempi paikka kuin talvisota Suomussalmella 45 asteen pakkasessa, koska jatkosodasta ei meillä kotona puhuttu senkään vertaa – paitsi niinä öinä kun toistuvat painajaiset valvotti ja kehoon jääneet sirpaleet särkivät.

Muistan senkin, miten lapsena ihmettelin, että miksei isä mene koskaan uimaan, vaikka asuimme joen rannalla ja kesät oli toisinaan kuumia. Äitini sitten myöhemmin kertoi ettei isäni ole suostunut uimaan kesän - 44 jälkeen, jolloin jatkosodan perääntymisvaiheessa joutui ylittämään Vuoksen uimalla, koska tuossa vaiheessa kaikki sillat olivat jo ehditty hävittämään.

Ja ennen Vuoksen ylitystä hän oli juossut noin 40 kilometriä puna-armeijan tankit kannoillaan. Lisäksi kantoi juostessaan olkapäällä konekiväärin jalustaa, josta luopui vasta Vuoksen rannalla, ja ainoastaan syystä, koska jalustan kanssa uiminen ei onnistunut, kertoi eräa hänen sotakavereistaan myöhemmin. Vuoksi oli tuohon aikaan leveä ja virta voimakas, mutta isäni oli vahva - sekä juoksemaan että uimaan. Isä selviytyi sodasta hengissä kotiin, mutta ei koskaan ollut enää sama mies kuin ennen sotaa.

Hyvät kuulijat! Jos meillä tässä Aurinkorinteen pihassa olisi lipputanko, siinä liehuisi tänään Suomen siniristilippu. Suomen värit näette kuitenkin elävänä tässä maisemassa ikkunan takana: sininen taivas ja valkoiset pilvet. Ja nyt kun linnut kevään tullen ovat palanneet vainiolle, joskus voi kuulla kiurun aivan kuin Sibeliuksen Finlandiassa: ”ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa… Toivotan teille kaikille hyvää Veteraanipäivää ja tervetuloa veteraanijuhlaan tänne Aurinkorinteelle"

 

Aioin tähän loppuun tässä blogissa siteerata historiantutkija Ville Kivimäen vuonna 2013 julkaistua teosta Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945, mutta jätän sen toiseen kertaan, koska aihe on laaja ja ainakin itselleni edelleen henkilökohtainen ja varsin  kipeä. Luulen, että se on sitä monille muille sotaveteraanien lapsille. Joskus olenkin pohtinut, että kuinka monta vuotta, sukua ja sukupolvea tarvitaan kaikista kivuliaanpien sotatraumojen parantamiseen saati unohtamiseen? 

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

 

21. huhti, 2018

- Köyhät vanhukset jäävät varakkaita useammin ilman riittävää apua. Vanhoilla ihmisillä on kaikilla samat oikeudet hyvään hoivaan, mutta avun saantiin vaikuttavat niin tulotaso kuin omaisten voimavaratkin. Näin uutisoi Yle vuonna 2014 ja ongelma ei ole kadonnut mihinkään, päinvastoin vanhuus erityisesti on jakautunut ja eriarvoisuuden kokemukset todellakin suuri ja oleellinen osa tätä päivää.

Helsingin Sanomat kirjoitti pari päivää sitten niinikään vanhusten eriarvoisuudesta. Toimittaja Päivi Repo kirjoittaa, että vanhus on kotihoidossa, koska se tulee yhteiskunnalle halvemmaksi ja sitten häntä rangaistaan lähettämällä iso lasku. Tuntuu absurdilta, että pelkästään kotihoito palveluineen voi haukata ison osan ikäihmisen kuukausituloista, Repo jatkaa.  

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja uudistetaan, ministeriö kertoi tiistaina tällä viikolla. Todella mielenkiintoista on, miten ja mihin suuntaan niitä tarkastetaan. Villi veikkaukseni on ettei ainakaan alaspäin eli asiakasmaksut tuskin halpenevat.

On selvää, että ikäihmiset ovat keskenään varsin eriarvoisessa asemassa riippuen siitä missä asuvat ja millaista hoitoa tarvitsevat. Heidän toivotaan asuvan omissa kodeissaan mahdollisimman pitkään ja se ikäihmisiä miellyttää muuten, mutta määräänsä enempää ei kuitenkaan kukaan pärjää sairauksien ja pelkotilojen vuoksi. Tarvitaan siis rinnalle  ympärivuorokautista palveluasumista ja sitten saattaakin äkkiä tulla lasku toisensa jälkeen.

On paljon vanhuksia, jotka eivät hae lääkkeitään apteekista (vaikka lääkäri on niitä heille määrännyt), koska rahaa täytyy säästää ruokaan, vesilaskuun, sähkölaskuun, vakuutuksiin jne. - On aika ryhtyä puhumaan vanhusten eriarvoisuudesta, sanoo Tampereen yliopiston professori Marja Jylhä ja olen ehdottomasti samoilla linjoilla. 

Noin 1 prosentti suomalaisista eli 55 000 henkilöä kohtaa tämän päivän Suomessa sosiaali- ja terveydenhuollon kuluja, joita valtioneuvoston raportti kuvailee katastrofaaliseksi. Asiakasmaksut, lääkkeet ja matkat haukkaavat käytettävissä olevista varoista noin 40 prosenttia.

Niin, mihin katosi meidän pohjoismainen hyvinvointivaltiomme? Hautautuiko se vähitellen ja kenenkään huomaamatta uudistuksiin, hankkeisiin, komiteoihin, kokeiluihin, työryhmiin, asiantuntijaryhmiin.... Miettikäämme hetki tätä ja vuosikausia - jopa enemmän - pyörinyttä "sotesirkusta", josta valmista ei näytä tulevan koskaan.

 

Raija Westergård 

päivätoiminnan ohjaaja

raija.westergard@hameenkyro.fi