Ajatuksia päiväkirjan äärellä...

23. syys, 2017

Tänään Helsingin Sanomissa on artikkeli käsitöistä, lähinnä neulomisesta, joka täällä Pirkanmaalla ja Satakunnassa on kutomista, esimerkiksi sukan kutomista puikoilla. "Mitä sää ny kurot"- painotus ny-sanalla, onkin usein kuultu kysymys kaikille käsityötä tekeville. HS.n artikkelin mukaan neulominen rauhoittaa ja rentouttaa ja tutkija kysyy, että mistä löytyisi vastaava rentoutumiskeino iäkkäille miehille, miksei nuorillekin.

Miksi neulominen rauhoittaa? Kognitiotieteen dosentti Minna Huotilainen Helsingin yliopistosta vastaa: ”Neulominen rauhoittaa ennen muuta siksi, että se on tuttu puuha, josta on mukavia aiempia kokemuksia. Vain tutuilla käsitöillä on rauhoittava vaikutus, sillä uuden taidon opettelu päinvastoin innostaa tai turhauttaa. Kun ihmiselle kertyy ajan myötä myönteisiä neulomiskokemuksia, rentoon mielentilaan siirtymisestä tulee aina vain helpompaa".

Aurinkorinteellä harrastetaan käsitöitä. Varsinkin tiistain aamupäivät ovat perinteisesti käsityön ystävien piiriä ja monenlaista on syntynyt Isoäidin neliöistä: nojatuolin ja tyynyn päällisiä, peittoja, hartiahuiveja jne. Lisäksi on kudottu sukkia ja tumppuja. Nojatuolin päälliset ovat käytössä ja Taidetunnelissa on lisää töitä esillä. Keskeneräisillä töilläkin on paikkansa, esimerkiksi tunnelin takaseinällä on minun keskeneräinen työni, jonka ajattelin nimetä juuri siksi, siis Keskeneräisyys. Ja eikö me olla sellaisia kaikki, kuka meistä voi sanoa olevansa koskaan  valmis? Ja valmis mihin?

Dosentti Minna Huotilainen kirjoittaa: "Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus konkreettiseen käsillä tekemiseen. Neulominen sopii rauhoittumiskeinoksi myös laitoksessa tai kotona asuvalle ikäihmiselle. Lankatyöt ovat kuitenkin perinteisesti naisten harrastus, ja ikävä kyllä vanhoilta miehiltä puuttuu usein vastaava rauhoittumiskeino. Sopivia vaihtoehtoja pitäisi keksiä lisää.”

Aurinkorinteen käsityöpiirissä on myös miehiä ja he viihtyvät siinä hyvin. Vaikka he eivät ota käteensä varsinaista käsityötä, he "hypistelevät" käsissään lankoja, lankakeriä, vyyhtejä, he katselevat värejä ja kerivät ja purkavat. Ja tietysti samalla jutellaan niitä näitä, parannetaan maailmaa... Samoin kuin eräs yli 90-vuotias asiakas, joka haluaa ehdottomasti osallistua "työhön", vaikka ei pysty kutomaan saati virkkaamaan. Hänen kanssaan olen kerinyt paljon lankaa vyyhdiltä keräksi, hän haluaa pitää lankavyyhtiä käsissään ja minä kerin. Ja molemmat olemme tyytyväisiä.

Itse harrastan virkkaamista, isoäidin neliöt ovat tuttuja jo vuosikymmenien takaa. Virkkauksen historiasta sen verran, että tekniikka periytyy jo 1500-luvulta ja oli aiemmin luostareissa nunnien hallitsema laji. Kuitenkin tiedetään, että myös koptit (Egyptin kristityt) hallitsivat jonkinlaisen virkkaustekniikan jo 600-ja 700-luvuilla. Suomeen virkkaus tuli Ruotsin kautta (virkninki, virkning) ensin rannikkoseudulle ja sieltä vähitellen koko maahan. 

Kuvassa virkkaustyö, hartiahuivi asiakkaidemme käyttöön, joka prototyyppi valmistuu eräänä päivänä. Langat saatu lahjoituksena Aurinkorinteen käsityöpiirin iloksi ja hyödyksi - ja näitä lankoja on runsaasti. Kiitos Marja-Leenalle!

Ja sitten vaan virkkaamaan...

Teksti: Raija Westergård

 

 

17. syys, 2017

Noin 60.n maailman eri uskontokuntien dokumentoiduissa luomiskertomuksissa maailman synnyllä on jollain tavalla sama darwinilainen järjestys, Charles Darwinin (1809-1882) evoluutioteoria. Tiedämme, että meidän oman kalevalaisen mytologian mukaan maailma syntyi sotkan munasta, jossain muualla kookospähkinästä jne. Osmo Rauhalan teoksessa "Alussa oli sana" (kuvassa) on yksi luomiskertomus, joka paljastettiin Monitoimikeskus Sillan vihkiäistilaisuudessa viime perjantaina.

Hämeenkyröläissyntyinen taiteilija Osmo Rauhala kertoi tilaisuudessa Alussa oli sana-teoksestaan sekä mielenkiintoisesti että hauskasti: pyöreästä osasta voi tarkastaa näkönsä samalla kun käy kirjastossa ja se toimii myös lunttilappuna koululaisille (ensimmäisen solun, aminohapon neljä kirjainta). Teoksen vasemmanpuoleisessa osassa alhaalla elämä alkaa suuresta mysteeristä, autiomaasta, jossa ensin oli vesi ja vähitellen vesieläimet, sitten maa ja kasvit, matelijat, linnut ja ylimmäisenä nisäkkäät, peura, joka usein toistuu muissakin Rauhalan teoksissa.

Osmo Rauhala täytti hiljattain 60 vuotta. Hänellä on tällä hetkellä 60-vuotisnäyttely Didricshsenin taidemuseossa Helsingissä. Näyttelyn nimi on Peilitesti , joka pohtii taiteen ja tieteen roolia ympäröivän todellisuuden ymmärtämisessä. Näyttely koostuu noin 40 maalauksesta ja yhdestä videoteoksesta. 

Aiemmin Rauhalan teoksissa ovat vaeltaneet peurat, sudet ja joutsenet, tällä kertaa rauskut eli jokihelmisimpukka. Rauhala sanoo, että "Pythagorasta lukiessani tai heti sen jälkeen lepuuttaessani silmiäni, näin poikkeuksellisen usein mielessäni uivia rauskuja. Ilmiö on toistunut monta kertaa, ja se on johdattanut tutustumaan tähän muuten meille pohjolan asukkaille outoon eläimeen".

Varsin mielenkiintoista on se, että tämä jo miljoonia vuosia maapallollamme elänyt laji, rausku on osoittautunut ainoaksi kalaksi, joka reagoi kuvaansa peilissä, tutkijoiden mukaan se on merkki tietoisuuden esiasteesta. Tähän ei ole mitään lisättävää... Paitsi, että kaikkien hämeenkyröläisten kannattaa käydä Monitoimikeskus Sillan etupihalla ja pysähtyä hetkeksi Rauhalan teoksen äärellä, katsoa huikeaa ihmisen luomiskertomusta silmiin ja ajatella peilejä... Alussa oli sana.

 

Teksti. Raija Westergård

 

 

8. syys, 2017

 Kun rakastan kiviä, kun rakastan graniittia,

olkoon se sallittu minulle.

Se on minun lapsuuteni kalliopohja,

joka kantaa ihmiset, toistensa lomaan

puristuneet kiteet, eriväriset ja särmikkäät.

Särmistä, kalliosta, hongasta

syntyy ja elää kieli

talven pitkin sanoin,

lumen lyhyin, se on meitä,

se elää taivaan alla...

                                                                       

 Tänään kirjoitan runoudesta ja kirjallisuudesta,  nimenomaan runokokoelmasta Katso pohjoista taivasta, toim. Jenni Haukio. Tämä runokokelma on saanut nimensä Helvi Juvosen runosta Kalliopohja v. 1955, josta ote yllä. Katso pohjoista taivasta-teoksen runoja tulkitsi hienosti Inkeri Sutinen Aurinkorinteellä mennä viikolla. Huikaiseva hetki hienon teoksen äärellä.

Lisäksi Inkeri tulkitsi otteita Sinikka Nopolan Eila, Rampe ja elämän tarkoitus-teoksesta (v. 2011), ja meidän asiakkaita nauratti kovasti hauskat jutut. Edelleen tässä kohtaa ihmettelen Inkerin muistia: pitkiä runoja ja muita juttuja vikaisematta kertaakaan kirjaan tai muistiinpanoihin! Kiitokset Inkerille vielä tätäkin kautta! Yhteinen matkamme jatkuu...

Aurinkorinteellä - muun ohjelmiston ohella - runot ja runonlausujat ovat aina odotettuja vieraita. Ja mikä parasta, lisää lausujia ja lukijoita on lupautunut mukaan toimintaamme. Uutena ideana pohdinkin Aurinkorinteen lukupiiriä, mutta tämä on vielä kehittelyvaiheessa. Uusi ja hyvin toimiva äänentoistolaitteistomme takaa hyvän kuuluvuuden ja juuri siitä syystä kaikki kirjallisuuteen (ja runouteen) liittyvää toimintaa on kehitteillä.  

"Katso pohjoista taivasta on vahvalla näkökulmalla koottu, tulevaan suuntaava kokoelma Suomen itsenäisyyden ajan runoja. Esipuheessaan Jenni Haukio korostaa, ettei runouden ymmärtäminen vaadi kirjasivistystä tai erityistä mielenlaatua. Runoutta tarvitaan sekä älyn että tunteen tarpeisiin ihmiselämän tärkeimmissä hetkissä: ilossa ja surussa, uutta elämää vastaanotettaessa ja jäähyväisissä.

Katso pohjoista taivasta-teoksessa mukana on 367 runoa 160 eri runoilijalta Aleksis Kivestä nykyrunoilija OIli Heikkoseen. Teos on jaettu 12 osaan niin, että kokonaisuus heijastaa kronologisesti edeten Suomen kehittymistä itsenäistymisestä ja sota-aikojen koettelemuksista rakennemuutoksen ja kansainvälistymisen kautta nykypäivän moniarvoiseen todellisuuteen. Haukion ajatuksena oli, että osat voi lukea myös omina kokoelminaan. Eniten runoja on osuudessa ”Yhteinen totuus yhteinen vale”. Nämä runot ovat pääosin 1980-luvulta." (Aamulehti 6.4 -17)

Tällaisia ajatuksia tänään, eräänä syyskuun sateisena päivänä...

 

Teksti: Raija Westergård

 

 

3. syys, 2017

Tänään kirjoitan tulevaisuudesta, lempiaiheestani. Kirjoitan siis strategiasta, josta sanasta en pidä ollenkaan, koska se tuo mieleen sodankäynnin, ja josta termi on siis alunperin lähtöisinkin. Strategian käsitettä käyteään myös shakissa (kuva) ja tuo yksinäinen musta nappula on erityisen kiinnostava, josta kerron myöhemmin lisää.

Niin, en pidä strategia-sanasta, jos voisin, käyttäisin sen sijaan esimerkiksi suuntaviittoja tai tiekarttaa. Itse strategian sisältöön on voinut vaikuttaa halutessaan meistä jokainen kuntalainen, joka onkin tuottanut paljon erilaisia näkemyksiä.  Kyseessä siis Hämeenkyrön kunnan strategia vuoteen 2025, joka on vielä luonnosvaiheessa, mutta joka tulee valtuuston päätettäväksi vielä tänä syksynä.

Luonnos: http://www.hameenkyro.fi/site/assets/files/7740/h_meenkyr_2025_strategia_tiivis_versio.pdf

Strategialuonnoksessa itseäni kiinnostaa erityisesti osio Kukaan ei jää yksin. Ketään ei todellakaan saa jättää yksin, kuin tuo kuvan yksinäinen musta nappula. Luonnoksessa tässä kohtaa mainitaan strategiset tavoitteet: 1. Panostamme syrjäytymisen ehkäisyyn koko elinkaaren ajan, mutta erityisesti lapsuudessa. 2. Työttömyysasteen ehkäisy. 3. Osallistamme kuntalaisia päätöksenteossa, palveluiden kehittämisessä ja toteuttamisessa. 4. Kannustamme kuntalaisia omatoimisten liikuntaharrastusten pariin. Kärkihankkeina vielä mainitaan nuorten työllistäminen ja pitkäaikastyöttömien vähentäminen. Itse olen sitä mieltä ettei myöskään vanhuudessa ihmistä ei saa jättää yksin ja lisäisin vielä yhden tärkeän kohdan tavoitteisiin kohtaan 5. Työhyvinvoinnista huolehtiminen.

Opetushallituksen uusi pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen on sitä mieltä, että srategioita ei pitäisi kirjoittaa lainkaan: "Minä vain en usko strategioihin enää. Niiden tekemiseen kuluu kauheasti aikaa, mutta tuloksen käytettävyys on hyvin pieni, Heinonen huomauttaa. Organisaatioiden tuominen yhteen ei ole strategioita tai tyky-päiviä, vaan arjen työtä: kaikki tietävät, miksi työtä tehdään, kaikilla työntekijöillä on yhteiset toimintatavat sekä yhteistä tekemistä tukevia työkaluja. – Jos jokin tietojärjestelmä kyttää ihmisten tekemisiä, on aivan turha väittää, että arvostamme toistemme työtä ja asiantuntijuutta". Lue lisää täältä: https://www.keva.fi/globalassets/2-tiedostot/tama-on-keva--tiedostot/keva-lehti/keva-lehti-1-2017.pdf 

Heinosen ajatukset ovat uusia ja raikkaita, ja juuri samansuuntaisesti ajattelen itsekin: pois turha byrokratia ja hienoilla termeillä leikittely, asiakkaan kohtaaminen kasvoista kasvoihin on ainakin Aurinkorinteellä se kaikista paras kohtaaminen ja "tietojärjestelmä". Ja samalla linjalla aiomme jatkaa myös tulevaisuudessa strategioista huolimatta ja juuri siksi.

Teksti: Raija Westergård 

 

Lisää tulevaisuuden visioita täältä: Sote ja Suomi 2040. Kohti taloudellisesti, sosiaalisesti ja moraalisesti kestävää Suomea: http://www.maaseutupolitiikka.fi/files/3977/SOTE_ja_Suomi_2040.pdf

 

 

25. elo, 2017

Jos kuulet sisäisen äänen, 
joka sanoo: ”sinä et osaa maalata”, 
jatka kaikin mokomin maalaamista 
– ja pian se ääni vaikenee.

-Vincent Van Gogh

 

Näin se taitaa olla, ja syksy itse osaa maalata parhaiten vuodenaikansa värit, vaikka toki Van Gogh oli taiteilija vailla vertaa. Itse pidän hänen Auringonkukkia-teossarjastaan, jotka taiteilija maalasi vuosina 1887 - 1889. Sarjaan kuuluu kaikkiaan 11 teosta, joista yksi tuhoutui toisessa maailmansodassa. Eräästä Auringonkukkia-taulusta muuten maksettiin v. 1987 Cristien huutokaupassa 39.9 miljoonaa dollaria. 

Vaikka syksyssä on aina jotain selittämätöntä melankoliaa, lähdön tunnelmaa, kaipausta ja ikävää, syksyssä on paljon muutakin: paitsi että koulut ovat jo alkaneet, myös harrastuspiirit ja muut toiminnot käynnistyvät (kylmän) kesän jälkeen entistäkin pirteämmin. Samoin meillä Aurinkorinteellä virittäydytään syksyyn ja ollaan mietitty mm. ohjelmia ja aikatauluja.

Aurinkorinteen kulttuuriklubin osuus siirtyy puoli tuntia myöhemmäksi eli syyskuun alusta klubi avoinna klo 13 - 13.45. Tämä muutos tehdään ns. yleisön pyynnöstä eli syystä, että koko Sote-kampuksen (Kurjenmäkikoti, veteraanitalo, Siljankoti, terveyskeskus) asiakkaat/asukkaat ehtisivät paremmin osallistumaan kulttuuritoimintaan niin halutessaan.

Aurinkorinteen syksyyn kuuluu muutakin: Muistikahvila pyörähtää käyntiin viikolla 38 eli tiistaina 19.9 klo 14 alkaen ja jatkuu viikoittain koko syksyn marraskuun loppuun asti. Tämä viikko (vk 38) on siis valtakunnallinen Muistiviikko, jonka teemana on Muistisairauden monet kasvot. 

Viikolla 40 ( 2 - 8.10) vietetään Vanhustenviikkoa, jonka teemana on tänä vuonna Ikäpolvet yhdessä - Generationerna tillsammans, joka liittyy Suomen itsenäisyyden juhlavuoden ohjelmaan. Aurinkorinteellä vietämme ko. viikolla tiistaina 3.10 Hyvänolon iltapäivää, jossa on luennoitsijoita eri teemoin sekä hyvän olon hoitoja moneen makuun. Järjestämme juuri tällä viikolla (päivittäin paitsi tiistaina) retkiä Monitoimikeskus Siltaan ja kirjastoon, jossa saamme infoa uudesta koulusta ja muista tiloista ja juomme siellä yhdessä päiväkahvit. Nuoria on lupautunut mukaan paikalle auttamaan ja seurustelemaan muuten vaan.  Tästä informoimme lisää myöhemmin kuten myös seuraavalla viikolla tiistaina 10.10 järjestettävästä Ikäneuvopäivästä.

Lokakuun lopussa (alustava päivä torstai 19.10) olisi tarkoitus järjestää Aurinkorinteen Syyssoitto eli pienimuotoinen satakuntalaishämäläisen ja vähän pohjalaisenkin pelimannimusiikin katselmus, mutta tämä on vielä suunnitteluvaiheessa. Palaan tähän(kin) asiaan seuraavissa kirjoituksissani.

Mitä vielä tähän loppuun kirjoittaisin? Luin kerran tällaisen pikkutarinan jostain ja se jäi mieleeni. Pohdinkin, että meidän pitäisi nähdä joskus maailma lapsen silmin:  

Rakastan kertomusta pienestä tytöstä, joka näytti opettajalle maalaamaansa kuvaa. Se esitti puuta, ja puu oli maalattu purppuran väriseksi. Opettaja sanoi: "Kultaseni, minä en koskaan ole nähnyt purppuranväristä puuta." "Ai", sanoi tyttö. "Sepä todella ikävää." 

 

Teksti: Raija Westergård