Ajatuksia päiväkirjan äärellä...

17. marras, 2017

"Eikö ole miehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa mukaan omalla kannallansa, koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta?" Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)

 Tällä viikolla Aurinkorinteellä jälleen monenlaista  hyörinää ja pyörinää. Ei, nyt ei tanssittu, se jääköön tulevalle viikolle, jolloin tiistaina kuullaan haitarimusiikkia kahdellakin 5-rivisellä, keskiviikkona pelimannimusiikkia sekä torstaina Ikärajaton rock: JPH-bändi saapuu keikalle ja rautalanka soikoon... Bändin viime keikalla  suosio oli taattu ja väkeä paljon tanssilattialla. Ikä ei ole este kun rokki soi...

Mutta kirjallisuudesta piti minun kirjoittaa. Inkeri Sutinen on ilmiömäinen runonlausuja, tämän me kaikki hämeenkyröläiset varmaan tiedämmekin, mutta joka kerran hämmästelen hänen muistiaan ja kykyään tulkita erilaisia tekstejä. Myös Pekka Vallinheimo (kuvassa vasemmalla) hallitsee aiheensa ja Aleksis Kivi sai aivan toisenlaisen merkityksen Pekan kertomana ja lausumana sekä myös Valle Yrityksen (kuvassa oikealla), joka luki mm. otteita Seitsemästä veljeksestä, sekä lausui ja lauloi Kiven runoja mm. Kaukametsä:

Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
nähnyt olen taivaan maan.

”Mitä haastelet, mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast’?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain.”

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill’ näin mä kunnaan kauniin,
armas päivä paistoi siell’,
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan.

”Ei, mun lapsein; sineydes ylhääl
taivaan korkee sali on,
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siell’ on istuin Jumalan.”

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall’
kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisten mailma,
siellä autuitten maa.

Aleksis Kivi (1899)

 

Kiven huikean tekstin jälkeen ei voi oikeastaan kirjoittaa enää yhtään mitään. Ja tästä runosta tulee mieleen tämän viikon Porvoon tapaus, lapseen kohdistunut silmitön väkivalta, joka on järkyttänyt varmasti kaikkia. Toivon äidille ja läheisille voimaa ja valoa.

Valoa myös meille kaikille, vuoden pimein kuukausi on meneillään ja on aika sytyttää kynttilät.

 

Teksti: Raija Westergård   

 

 

 

10. marras, 2017

Oheinen kuva on rentoutusohjaaja Risto Rannan cd-levyn kansikuva ja minusta todella hieno ja puhutteleva kuten musiikkikin: Hetkien hiljainen muisti, Maailman tuulia ja Sateen takana. Paitsi musiikista, myös kuvasta (levyn kannesta) tulee ainakin minun mieleeni monia asioita: näen kuvassa oman lapsuuteni ikään kuin iltapäivän auringossa ja aika on värittänyt muistot keltaiseksi ja oranssiksi. Jossain tuolla takana virtaa joki ja monet lapsuudet leikit rannalla, joka oli vaaroja täynnä, mutta hengissä selvittiin...

Tänään Helsingin Sanomissa mielipideosastolla jälleen mielenkiintoinen ja ajankohtainen  kirjoitus otsikolla Elämän rajallisuuden kanssa kipuileva vanhus tarvitsee kiireetöntä läsnäoloa. Yleislääketieteen erikoislääkäri Niki Lindblom kirjoittaa vastineessaan lehdessä aiemmin ilmestyneeseen artikkeliin vanhusten lisääntyneestä alkoholinkäytöstä, että "Olen seurannut lääkärinä läheltä tilanteita, joissa vanhus käyttää alkoholia tai rauhoittavia lääkkeitä pääosin juuri eksistentiaalisen kipunsa sammuttamiseksi. Vuosien hautaamat ystävät, omien arkisten aherrustensa kanssa painivat omaiset ja ylikiireiseksi mitoitettu koti­hoito eivät useinkaan mahdollista vanhuksen elämänkipujen käsittelyä toivotulla tavalla." Lisäksi Lindblom kysyy: Mitä tälle inhimillistä kärsimystä ja lisääntyneitä terveydenhuoltomenoja aiheuttavalle tilanteelle sitten pitäisi tehdä?"

Lindblom jatkaa: "Aktiivisen ja merkityksellisen työelämän jälkeinen aika eläkeläisenä ei monenkaan kohdalla muodostu unelmien Shangri-Laksi. Tästä pitävät huolen iän karttuessa lisääntyvät sairaudet, hiljalleen rapistuva toiminta­kyky sekä tietoisuus lähesty­västä kuolemasta. Tällaisissa mietteissä kipuilevalle vanhukselle tie pullon­korkille voi olla yllättävän lyhyt.

Valistuksen lisäksi olennainen osa iäkkäiden ihmisten päihdeongelmien ennaltaehkäisyssä on omaisten ja tuttujen kiireetön läsnäolo vanhuksen elämässä. Myös kotihoidon työnteki­jöiden mahdollisimman kiireetön ja vanhusta kuunteleva työtapa olisi tässä hyödyksi. Hiipuvan iäkkään ihmisen ajatukset kuolemasta, yksinäisyydestä ja menneen elämän karikoista voivat olla vaikeasti käsiteltäviä niin ihmiselle itselleen kuin omaisillekin. 

Tästä huolimatta käsittely kannattaa. Jos vanhuksen mieltä askarruttavia asioita käydään hänen kanssaan läpi toistuvasti ja lämminhenkisesti, elämän ­rajallisuuden herättämät risti­riitaiset tunteet on mahdollista kohdata ilman päihteiden turruttavaa apua. Jos näitä eksistentiaalisia näkökohtia ei huomioida, vanhusten päihdeongelmien hoidolla ei ole sitä inhimillistä ja eettistä pohjaa, jonka se onnistuakseen tarvitsee. Pelkkä ikäryhmittäisiin grammamääriin perustuva suositusten anto ampuu vanhusten ­alkoholiongelman ytimestä pahasti ohi." 

Niin, kirjoittaja yllä todellakin tietää ja tuntee asiansa, ja on tarttunut sangen ajankohtaiseen ja kipeäänkin aiheeseen. Vanhusväestön alkoholinkäyttö on lisääntynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana ja ongelmia on ilmennyt lähinnä terveydenhoidossa sekä sosiaalipalveluissa. Veikkaan kuitenkin, että isoin ongelma tällä(kin) rintamalla on pääkaupunkiseudulla, vaikka toki ongelmia esiintyy muuallakin.

On totta, että kiireetön läsnäolo ja vanhusta kuunteleva työtapa ovat keskiössä hyvän ja inhimillisen vanhustyön toteuttamisessa. Hämeenkyröläinen kiire on aivan toista luokkaa kuin helsinkiläinen kiire, tämän me kaikki ymmärrämme ja olemme siinä suhteessa vielä melkein "lintukodossa", mutta tulevat vuodet ja vuosikymmenet varmasti muuttavat rakenteita meilläkin, jos vanhusmäärän lisääntymiseen ei kiinnitetä ajoissa huomiota. 

Tällaisilla ajatuksilla tänään, pilvisenä ja harmaana marraskuun päivänä.

 

Raija Westergård

 

 

 

5. marras, 2017

"Me olemme niin kuin uni ja niin kuin ruoho maan, joka aamulla puhkee kukkaan ja ehtoolla leikataan"  (Mika Waltari) 

 

Pyhäinpäivää vietetään täällä Suomessa hiljaisesti, edesmenneitä läheisiä muistaen ja kynttilöitä sytyttäen sekä haudoille että kotiin. Näin tein itsekin, kynttilän hento elävä liekki on kuin elämä itsessään, helposti katoava ohikiitävä hetki toisten hetkien jonossa.

Marraskuusta sanotaan, että se on "kuoleman kuukausi", jolla ei välttämättä tarkoiteta ihmisen kuolemaa vaan luonnon vaipumista lepoon odottamaan uutta kevättä. Kuun nimelle ”marras-” on annettu useita selityksiä. Sana on viitannut kuolleisiin ja henkiin, mutta myös siihen, että juuri marraskuussa kasvit ja maa tulevat ”martaiksi” eli kuolevat kylmyyden vuoksi. Kuolema on ollut läsnä myös marraskuun juhlapäivissä, joita ovat esimerkiksi pyhäinmiesten päivä, sielujen päivä, kirkollisen vuodenkierron päättävä tuomiosunnuntai sekä useiden marttyyreina kuolleiden pyhimysten muistopäivät.

Vainajien muistelupäiviä vietetään ortodoksisessa kirkossa yleensä aina lauantaina, siis juutalaisten sapattina, vanhan liiton lepopäivänä (poikkeuksena Tuomaan viikon tiistai). Tuhlaajapojan sunnuntaita seuraavana lauantaina vietetään yhtä näistä yleisistä vainajien muistelupäivistä. Tätä lauantaita nimitetään sielujen lauantaiksi. Nimi johtuu muun muassa siitä, että silloin muistellaan erityisesti niitä vainajia, joiden nimet eivät ole yleisessä tiedossa, vaan he ovat esimerkiksi kuolleet kaukaisilla mailla, sodissa, merillä, sairauksissa jne. yksinäisyydessä ja mahdollisesti kenenkään asiasta tietämättä.

Monien erilaisten uskontojen ja perinteiden ohella jokainen ihminen tietysti voi itse tykönään viettää "sielujen aikaa" milloin sen itse kokee tarpeelliseksi ja tärkeäksi. Tosiasia kuitenkin on, että uskonnoille ominainen yhdessäkokeminen on ihmiselle erittäin tärkeää, oli sitten kyseessä ilo, suru tai joku muu elämän käännekohta, ja jossa ihminen todella tarvitsee toista ihmistä. Juuri äskettäin luin jostain, miten halaaminen on kuin "iholle kirjoitettu rakkaus". Eikö ole hienosti oivallettu? 

Näissä ajatuksissa tänään kohti uutta viikkoa Aurinkorinteellä. Jälleen on paljon ohjelmaa ja arjen hyörinää, katso lisää tämän sivun yläpalkista kohdasta "Ajankohtaista tietoa".

 

Teksti: Raija Westergård

 

28. loka, 2017

"Yhdessäolo ja yhdessä tekeminen, uudet kokemukset sekä oppiminen, innostus ja iloinen mieli, siinä tärkeimmät syyt ikäihmisten harrastetoiminnalle. Säännölliset tapaamiset läheisten, ystävien ja tuttavien kanssa tuovat virkeyttä ja toimintaa ikäihmisten arjen keskelle. Yhteisöllisyyttä ja kulttuuriharrastuksia tukemalla voidaan rikastaa ikäihmisten arkea. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö Päivi Sillanaukee (2013) on todennut, että pelkästään hyvä sairauksien hoito ei takaa riittävää hyvinvointia ikäihmisille. Hyvinvointia voidaan parantaa tarjoamalla tarkoituksenmukaista tekemistä" (Minna Kallinen, 2014)

Aurinkorinteellä vietetään ensi viikon perjantaina 3.11 runokirjan julkistamistilaisuutta (klikkaa yläpalkin kohtaa "Tulossa lähiaikoina"). Vuosikymmenien saatossa kirjoittajan runoja oli kertynyt "pöytälaatikkoon" vuosi vuodelta enemmän, ja joka kokoelma nyt julkaistaan kirjana. Siis tämä - muun kulttuurityön ohella - on hieno osoitus siitä, miten kulttuurin tuottamisella ei ole ikärajaa ja miten hyvinvointia voidaan parantaa myös itse esimerkiksi kirjoittamalla ja muilla harrastuksilla.

Lainaan tähän kirjoitukseeni Minna Kallisen opinnäytetyötä v. 2014: "Ikäihmiset kulttuuria tuottamassa – lisää yhteisöllisyyttä arkeen". Koko työ on luettavissa täältä: http://www.theseus.fi/handle/10024/77683 

"Ikäihmiset toimivat paitsi kulttuurin kuluttajina myös sen tuottajina. Molemmilla on suuri merkitys elämänlaadulle. Leonie Hohentahl- Antin (2009) toteaa ihmisen olevan aina kokonaisuus. Hänen mielestä pelkästään hyvä fyysinen toimintakyky ei takaa riittävän rikasta elämää. Henkistä toimintakykyä voidaan ajatella ikään kuin pohjana elämän mielekkyydelle ja tarkoituksellisuudelle. Esimerkiksi luovien taitojen tunnistaminen itsessään on voimaannuttava kokemus, se antaa elämälle arvokkuutta ja merkitystä. Ikäihmiset nauttivat saadessaan olla mukana tuottamassa monimuotoista kulttuuria. Se parantaa itsetuntoa ja antaa onnistumisen kokemuksia. Voidessaan esittää omia kulttuurisia tuotoksia ikäihmiset kokevat yhteiskunnallista arvostusta ja jakavat kulttuuriperintöään eteenpäin seuraaville sukupolville.

Vanhustyössä puhutaan paljon esteettömyyden merkityksestä, joka usein tarkoittaa kodin ja ympäristösuunnittelun esteettömyyttä. Fyysinen esteettömyys on ikäihmisille tärkeää, mutta merkittävää on myös henkinen esteettömyys. Henkistä esitteettömyyttä voi kuvata tunnetilana, jolloin on lupa ilmaista itseä omalla tavallaan, omien kykyjen ja taipumusten mukaan. Se on tunne vapaudesta ja oikeudesta ottaa omat luovat voimavarat käyttöön. Henkinen esteettömyys lisää ikäihmisten henkistä toimintakykyä, joka sisältää luovuuden elementin”. (Hohental-Antin 2009)

Näillä ajatuksilla tänään. Ikä ei siis todellakaan ole este harrastaa ja tuottaa kulttuuria, ja juuri nämä periaatteet ovatkin kantava teema Aurinkorinteen arjessa. Laulaminen, soittaminen, näytteleminen, kirjoittaminen ja käsityön harrastaminen ovat kaikki elementtejä, joilla tehdään hetkistä erityisiä, ohikiitäviä kohtaamisia. Käsikirjoituksia ei tarvita, koska jokainen ihminen on jo itsessään sellainen - elämän luoma elävä käsikirjoitusmuistio, johon on kertynyt paljon pieniä ja suuria kertomuksia elämän poluilta. Ja juuri näitä kertomuksia on aina ilo ja etuoikeus kuunnella täällä Aurinkorinteellä... 

 

Teksti: Raija Westergård

 

20. loka, 2017

Löysin netistä artikkelin musiikin ja museokäyntien merkityksestä ihmisen elämänkaareen ja jäin pohtimaan - en niinkään musiikin vaikutuksesta ihmiselle (sen jo tiedän itsekin)  - vaan museon merkityksestä ihmisen elämässä. Itse olen jossain määrin museofriikki, mutta ymmärrän kyllä etteivät kaikki välttämättä ole. Kävin keväällä työmatkalla Moskovassa ja eräs henkilö matkaseurueessa kertoi etteivät museot ole ollenkaan hänen juttunsa. Ei kuulemma ole niissä käynyt, ei ymmärrä, että kukaan niissä ylipäätään viitsii käydä ja että käynnit ovat pelkkää ajanhukkaa.

No, matkaohjelmaamme kuului Kremlin kierros ja tämä kyseinen henkilö tuli myös mukaan, tosin "pitkin hampain". Puoli päivää kiersimme Kremlin alueella ja kierroksen jälkeen tämä henkilö olikin kovin positiivisesti yllättynyt kaikesta kokemastaan ja näkemästään. Kyse on siis monesti ennakkoasenteista. Kun vaan lähtee mukaan, voi kokea ihmeellisiä asioita.

Kremlissä muuten oli runsaasti ikonitaidetta esillä. Ikonitaiteesta sanotaan, että samalla kun ihminen katsoo Pyhän kuvaa, kuva katsoo ihmistä samalla tavalla takaisin. Kyse on siis vastavuoroisuudesta, tässä merkityksessä ei ole siis samantekevää, miten katsomme taidetta tai miten katsomme lähimmäistä, ihmistä lähellämme päivittäin. Tai miten puhuttelemme häntä? Vai puhummeko oikeasti hänelle ja mikä tärkeintä, kuuntelemmeko häntä?

"Pari vuotta sitten suuri, yli 50 000 osallistujaa käsittänyt norjalaistutkimus osoitti, että kulttuuririennoissa käyvät ihmiset voivat paremmin ja ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin kulttuuria kaihtavat. Ei ollut merkitystä sillä, kävikö vain nauttimassa muiden tekemää taidetta tai teatteria vai tekikö sitä ihan itse vaikkapa laulamalla kuorossa. Yhteys vielä syveni annoskoon mukaan: mitä enemmän ravitsi itseään kulttuurilla, sitä paremmin meni". (Mikko Puttonen Tiedelehdessä 7/2013)

– Kulttuuriharrastuksiin osallistuvat elävät huomattavasti pidempään kuin ne, jotka eivät niihin osallistu. Eroa eivät selitä tavanomaiset terveyttä edistävät tai haittaavat tekijät, kuten liikunta, sosiaalinen tausta, kolesteroli, sairaus tai mieliala, kertoo terveyden ja kulttuurin suhteita pitkään tutkinut neurologian dosentti ja kirjailija Markku T. Hyyppä.

"Taide kasvattaa myös sosiaalisia kansalaisia. Tämä selvisi, kun brittisosiologit tutkivat äskettäin, millaiset nuoret tekevät vapaaehtoistyötä. Jopa 65 prosenttia muita todennäköisemmin kansalaistoimintaan osallistuvat nuoret, jotka käyvät usein teatterissa, taidenäyttelyssä, baletissa, museossa, klassisen musiikin konsertissa tai urheilutapahtumassa. Southamptonin yliopiston sosiologi Matthew Bennett arvelee, että nuoret kokevat erottuvansa taideharrastuksellaan ja pitävät myös vapaaehtoistyötä tällaisena hienona juttuna." (Tiede-lehti 7/2013) Lue koko artikkeli täältä: https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/musiikki_ja_museo_pidentavat_ikaa 

Tämän artikkelin mukaan todellakin taide kasvattaa ihmistä. Olen lisäksi sitä mieltä ettei myöskään ihmisen ikä ole este taiteen kokemuksille. Siksi Aurinkorinteellä taide ja kulttuuri on vahvasti esillä arjessa, ei ainoastaan Kulttuuriklubin ohjelmissa vaan kaikissa arjen askareissa aamusta iltaan.

 "Mutta kuka määrittelee museoon säilötyn taiteen viimeisen käyttöpäivän?"

                                                                                  Torsten Mellengard 

 

Teksti: Raija Westergård