Ajatuksia päiväkirjan äärellä...

16. tammi, 2020

Joku on kysynyt, että mistä saan aiheeni kirjoittamiseen. Vastaan, että se on aika helppoa, koska minä kaiketi olen synnynnäinen tarkkailija, seuraan ihmisiä, eläimiä, maailmaa, uutisia, kaikenmaailman humpuukiakin, jota tämä maailmansyrjä on täynnä. Osaan kuitenkin mielestäni suodattaa hyvin informaatiota enkä nielaise "pureksimatta" ihan mitä tahansa mitä tuuteista tulee. Periaatteenani siis kirjoittamisessa on, että kirjoitan kaikesta tärkeästä ja aikamme hulluudesta, näin tekee myöskin runoilija Heli Laaksonen kertoessaan uudesta runokirjastaan Aurinko. Porkkana. Vesi, WSOY 2019:

"Runoja kaikesta tärkeästä ja aikamme hulluudesta. On kulunu 8 monimutkast vuat erellisest, aikusil kirjotetust runokirjast - ja olen perhos-lintu-vaahteransiämen-miälel siit, et sain kumminki viäl aikkaseks yhren, kokonaise omankiälise runokokoelma." 

Aurinkorinne sai muuten hienosti palstatilaa tämän päivän Uutisoivassa. Risto Lehti osaa kertoa aurinkokunnan uutisia siinä missä joku muu kertoo "tavallisia" maan uutisia. Myös Heli Laaksonen on kiinnostunut taivaan kappaleista ja niiden ilmiöistä: "Jos mää oikke avaruusasioi muistan, ni aurinkovuas meil on käsil joka vuas, se on kiartoaik kevätpäiväntasauste välil. Sian vuas on kiinalaiste miälest kans, ja he tykkävä, et sika tua onne. Kummose onne sika taik aurink mahta mul antta…?

Heli Laaksosen tekstit ovat parhaimmillaan äänikirjoina hänen itsensä lukemina. Kirjoitettuna Laitilan (Helin kielellä laitla) murre ei pääse oikeuksiinsa ja on hieman vaikealukuista jopa minulle, vaikka jonkun verran länsimurteita osaan tulkita. Äänikirjat muuten ovat aika äkkiä "valloittaneet" lukijakuntaa (vai pitäisikö kirjoittaa kuulijakunta), mutta maksuttomia ainakaan netistä ladattavat äänikirjat eivät ole toisin kuin perinteiset kirjat kirjastoissa, vaikka toki kirjastoista voi lainata myös äänikirjoja. Voisin tässä vielä kirjoittaa lukutaidon näivettymisestä, mutta taidan jättää sen toiseen kertaan.

Heli Laaksonen myöskin maalaa kirjoittamisensa ohella ja oma näyttelykin on hänellä jo ollut: "Näyttelyn nimi o Ilma luppa - siis ilman lupaa. Siäl o akryyllimaalauksi millo mimmosillekki pinnoil, installaatioi ja ready made -tairet - ton viimese mää oppisin meijä intendentilt, se kuulosta hianolt, mut tarkotta esimerkiks ojankaivuulappioitte maalaamist madonnan muatoseks" (www.hulimaa.fi)

Taiteesta tulikin mieleeni, että Aurinkorinteellä on menossa yksi käsityötaiteeseen liittyvä projekti ja lähiviikkoina alkaa yhteisöllinen valokuvaprojekti, näistäkin jutuista kerron lisää myöhemmin. 

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

 

 

9. tammi, 2020

Aina uuden vuoden alkaessa on tapana toivotella kanssaihmisille onnea ja menestystä tulevaan vuoteen. Tottakai on hienoa kuulla näitä toivotuksia ja jakaa niitä myös itse, kaikille tulee toivotuksista hyvä mieli mikä on tietysti toivotuksen tarkoituskin. Uudenvuoden toivotukset ja -juhlinta yleensäkin vuoden vaihtuessa lienee yksi maailman vanhimmista traditioista. Ensi kerran vuoden vaihtumista juhlittiin tiettävästi antiikin Babyloniassa noin 4 000 vuotta sitten.

Muinaisessa Babyloniassa uuden vuoden alkuna ei kuitenkaan pidetty sitä ajankohtaa, jonka me nykyisin tunnemme joulukuun ja tammikuun vaihteena. Tuolloin vuosi alkoi siitä, kun ensimmäinen uuden kuun sirppi nähtiin kevätpäiväntasauksen jälkeen. Uusi vuosi merkitsi siis kevään ja uuden kasvukauden alkua. Ja kevättä kohden mekin täällä pohjoisessa mennään, pikkuhiljaa.

Mutta mitä se onni oikeastaan on?  Muutaman vuoden takaisen Tiede-lehden artikkelin mukaan onneen on 16 tietä, jotka ovat: 1. Vauras kotimaa, 2. Oikea sukupuoli, 3. Onnelliset aivot, 4. Huippukokemukset, 5. Hyvä terveys, 6. Pullea lompakko, 7. Iloiset geenit, 8. Nuoruus ja kauneus, 9. Äly ja koulutus, 10. Mieluinen työ, 11. Puoliso ja perhe, 12. Joukko ystäviä, 13. Avulias mieli, 14. Usko Jumalaan, 15. Huojuvat palmut, 16. Kohtuus kaikessa. Tässä vain otsikot, jos haluat lukea enemmän aiheesta, klikkaa: https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/16_tieta_onneen

Varmasti em. luettelon useimmissa kohdissa on ainakin totuuden siemeniä, mutta samassa Tiede-lehden artikkelissa kuitenkin mainitaan lisäksi, että kielteiset tunteetkin ovat hyvästä ihmiselle.  Eli ihmisen elämään kuuluu normaali suru silloin tällöin eikä sitä pidä nujertaa heti kaikenmaailman onnellisuuspillereillä, joita lääkeyritykset kehittävät kaiken aikaa dollarinkuvat silmissään: 

- Kielteiset tunteet ovat kuitenkin tarpeen. Ne eivät kehittyneet ihmiselle turhaan. Ei olisi hyväksi, jos tuntisit olosi onnelliseksi, kun esimerkiksi olet pimeällä kujalla yksin yöllä. Jos siis joku tarjoaa sinulle pilleriä, joka pitää sinut sataprosenttisen onnellisena, juokse karkuun, huomauttaa Daniel Gilbert, Stumbling on Happiness -kirjan kirjoittaja ja psykologi Harvardin yliopistosta. https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/16_tieta_onneen   

Tämä onnesta tällä erää. Mutta palataan onnellisuuden teemaan tulevalla viikolla, nimittäin Hämeenkyrön vammaisneuvoston puheenjohtaja Tapani Saarela tulee Aurinkorinteelle torstaina 16.1 klo 11. kertomaan juurikin onnesta, mistä se tulee ja millaisista elämän palikoista rakentuu ihmisen arjessa. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan tästä aina ajankohtaisesta ja kiinnostavasta aiheesta! 

 

Jos etsit todella onnellista ihmistä, löydät hänet rakentamasta venettä, säveltämässä sinfoniaa, opettamassa lastaan, kasvattamassa dahlioita puutarhassaan tai etsimässä dinosauruksen munia Gobin autiomaassa. Hän ei pyri tietoisesti onneen onnen itsensä vuoksi. Hän on tdennut olevansa onnellinen eläessään 24 täyttä tuntia vuorokaudessa. W. Beran Wolfe

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

 

 

 

2. tammi, 2020

Oletko ajatellut millaiset asiat tuottavat sinulle eniten iloa, voimaa ja rauhaa? Näin uuden vuosikymmenen kynnyksellä moni varmasti pohtii ja "fundeeraa kaiken katoavaisuutta",  esimerkiksi mistä tulee, mitä varten ja mihin on menossa? Kaikki uusi on aina kiehtovaa, vaikka niitäkin ihmisiä on, joiden mielestä mikään ei saisi koskaan muuttua. Tosiasia kuitenkin taitaa nykypäivänä olla, että vain muutos on pysyvää. 

Minulla on ystävä, jolla on kauniit ja lempeät silmät. Noista ruskeista silmistä kuvastuu ehdoton ja aito ilo kohtaamisestamme ja katseensa tyyneydessä voi aistia yhteisen historiamme. Ystäväni ei valitettavasti osaa puhua ihmisen kielellä, mutta hän kuitenkin puhuu ja ymmärtää omalla tavallaan. Hän osaa myös lukea ajatukseni ja mielentilani, ja päivän sanomalehti pitää - paitsi hakea yhdessä postilaatikosta - myös lukea yhdessä. Vieraista ystäväni aina innostuu, mutta pitää ventovieraat varovaisena ja syystä: suuri koko ja lihaksikas vartalo yhdistettynä matalaan ääneen ja uhkaavaan liikehdintään karkottaa tehokkaasti ns. kutsumattomat vieraat. Tosin sellaisia ei ole tällä tontilla käynytkään. 

Niin, puhun perheemme koirasta, saksalaissyhtyisestä Titosta, joka on noin  7-vuotias ja rodultaan saksanseisoja. Tito on metsästyskoira, eikä ole oikeastaan seurakoira ollenkaan, mutta pidämme silti toistemme seurasta. Se riittää. Joskus tietenkin on sattunut pieniä vahinkoja. Edellinen seisojamme Nero söi ainakin muutamat croksit, parit silmälasit, nahkahanskat,  penkoi laukkuni, löysi kukkaroni, josta sai hampaisiinsa kaikki pankki-ym. kortit, jotka pureskeli yksitellen käyttökelvottomaksi. Tito puolestaan kerran pureskeli yhden nokkahuiluistani pieniksi puusäleiksi. Ehkäpä hän ei pidä puhallinmusiikista, mutta kuuntelee kuitenkin YLE 1.n ohjelmia päivittäin eikä ole pureskellut radiota, ainakaan vielä. 

Aurinkorinteellä puhumme usein lemmikeistämme, jotka ovat tärkeitä ystäviä arjen keskellä ja varsinkin silloin, jos on jäänyt yksin elämänsä iltaan. Juurikin koiralemmikki vetää ihmisen liikkeeseen, koska koiraa on ulkoilutettava säännöllisin väliajoin. Ja juttuun ihmisten kanssa pääsee helposti, koska monet vastaantulijat usein pysähtyvät juttelemaan koiralle. Koiran mukana ihminen siis pääsee helpommin mukaan uusiin sosiaalisiin tilanteisiin. Muitakin positiivisia asioita tapahtuu lemmikin mahdollistamana. Nimittäin koiran silittäminen laskee tutkitusti verenpainetta ja sykettä.

Lisäksi koiran lämpö ja läsnäolo vaikuttavat ihmisen empatiakykyyn ja kaikenlaiseen arjen toimintaan positiivisesti. Ihmisen ajatukset saattavat olla usein jossain muualla, joko menneessä, tulevassa tai somessa, ihan muulla kuin tässä hetkessä. Koiran läsnäolo tukee sitä, että ajatukset ja tunteet ovat enemmän juuri tässä hetkessä. Toisin kuin ihminen, koira ei valehtele koskaan, ei juonittele, juorua eikä tunne muitakaan ihmisen seitsemää kuolemansyntiä (https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Seitsemän_kuolemansyntiä)

Ihminen pystyy siis täysin luottamaan siihen, että koira on aito eikä feikkaa. Koira on todellakin voiman, ilon ja rauhan tuoja sekä ihmisen paras ja uskollisin ystävä.

"Rakastakaa eläimiä: heille Jumala on antanut ajatuksen siemenet ja puhtaimman ilon." - Fjodor Dostojevski

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi

 

  

26. joulu, 2019

Rakastettu runoilijamme, 91-vuotias Eeva Kilpi mainitsee haastattelussaan toimittaja Minna Pyykölle, että "pitkä ikä on ilmeisesti ongelma, mutta mie en tiedä mitä tehdä tälle iälle. Välillä tunnen olevani vanha, mutta en aina. Eivät vanhat tunne olevansa vanhoja, muut siitä huomauttavat".

Näinä joulun pyhinä päivinä olen itsekin tullut pohtineeksi ikää, vanhuutta ja myöskin kuolemaa. Vein kynttilän äitini ja isäni sekä isovanhempieni haudalle Kiikoisten hautausmaalle. Äitini aina vielä eläissään oudoksui nykytapaa viedä kynttilöitä haudoille: "Ei ennen pruukattu tommosia". En tiedä mitä hän olisi mieltä nyt, mutta vein kuitenkin kynttilät ja kauniita olivat pimenevässä illassa.

Hannu-Pekka Björkman kirjoittaa Eeva-lehdessä siitä, miten juuri jouluna korostuu ajan rajallisuuden kokemus. Eikö olekin niin, että kun itselle tulee ikää lisää haudalle laskettu kynttilä viipyy kädessämme hieman aiempaa pidempään? Ajatus kohoaa sinimustalle pakkastaivaalle äänettömästi kuin rukous - tai ehkä se on rukous? Björkman kirjoittaa vielä, että "hautausmaan hämärässä palavat sielujen liekit, hauraan uskomme virvatulet. Ne valaisevat lepattavalla valollaan sitä tilaa, johon edesmenneitten on hetkeksi lupa saapua, kunnes arki kadottaa jäljet uudelleen".

Palaan vielä hetkeksi Eeva Kilven ajatusten äärelle. Vanhuutta ei ole ratkaistu. Kilvellä on vahva usko siitä, että on olemassa monipuolisempaa vanhuutta, johon sisältyy myös luonto. Eikä vanhuksia saisi sulkea koppeihin. – Ehkä vanhat voisivat itse keksiä jotain jännittävää ja kiinnostavaa, Eeva Kilpi innostuu.

Minä olen ehdottomasti samaa mieltä. Miksipä ei vanhat ihmiset itse voisi keksiä ja kehittää omia jännittäviä asioita, joista ovat kiinnostuneet ja joita haluavat (ja vielä pystyvät) tekemään itse. Esimerkiksi huoli luonnosta on kaikille sukupolville yhteinen. Eeva Kilven huoli luonnosta on syntynyt hänen kesämökillään Mikkelin metsiköissä. Sinne hän kaipaa nyt eniten – tyhjään taloon, sielunmaisemaansa keskelle villikukkaniittyjä, poluille ja metsään. – Osaan ulkoa polkuni talolta saunarantaan. Sen varrelle on haudattu myös koirani ja kilpikonnani.

– Mie olen aina kulkenut sinne polkua pitkin, pienen puron yli ja kahlannut talolle kukkaniityn läpi. Tällä hetkellä Kilpi pääsee talolleen vain unissaan. Onneksi unet huolehtivat ihmisestä. – Mie näen metsästä ja puista usein unta, vaeltelen niissä lähimetsässä ja kallioilla. Jos vielä pääsisin rakkaalle talolleni, niin lähtisin sinne, katselemaan kalliolta purolle... 

Älä ajattele, että elämä on lyhyt. Ajattele: - Miten erikoinen kokemus. Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän... Eeva Kilpi "Ennen kuolemaa"

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi

 

 

23. joulu, 2019

 Lämmin kiitos kuluneesta vuodesta kaikille tämän blogi/päiväkirjan lukijoille! Kiitos Aurinkorinteen asiakkaille ja heidän läheisilleen! Kiitos myös monille yhteistyökumppaneille ja eri tavoin Aurinkorinteen toimintaa tukeville ihmisille ja yhteisöille!

Erityiskiitos Kulttuuriklubin vapaaehtoisille ohjelmantuottajille ja -esittäjille! Olette antaneet Aurinkorinteen asiakkaille ja ikääntyville kuntalaisille paljon iloa ja voimaa sekä sellaisia kulttuurikokemuksia, jotka olisivat muuten saattaneet jäädä täysin kokematta esimerkiksi iän-, vamman-, liikuntarajoitteiden tai muiden rajoitteiden vuoksi. Vaikka pelkkä  kiitos-sana tässä kohtaa tuntuukin varsin pieneltä ja vähäiseltä teidän työpanoksenne rinnalla, kirjoitan sen silti: Kiitos!

Jatkamme samaan malliin myös tulevalla vuosikymmenellä. Onnea siis vuoteen 2020!

Älä kysy itseltäsi, mitä maailma tarvitsee.
Kysy itseltäsi, mikä saa sinut eläväksi.
Lähde sitten tekemään sitä. Maailma
tarvitsee ihmisiä, jotka ovat alkaneet elää. (Howard Thurman)

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi

 

Rauhoitu hetkeksi joulukiireiltäsi, kuuntele Libera: O Holy Night:

https://www.youtube.com/watch?v=BTQKU6uUBjU